Ei riemulla rajaa, kun tammalla ajaa.

Tänään oli varmaan ensimmäinen talvipäivä, kun oikeasti nautin talvesta.
Olin nimittäin ajamassa tammalla. Haettiin vihdoin ja viimein ne meidän hiittikärryt vanhalta kotitallilta. Menomatka oli kyllä yhtä tuskaa, tamman painaessa todella paljon narulle ja jyrätessä varsin surutta. Käsi on vieläkin sen oloinen, että huomaa, että sitä on johonkin käytetty.

Sain kärrit irti hangesta ja ei kun takaisin kotiin päin. Kuula selvästi nautti juoksemisesta ja annoin sen muutaman pätkän mennä. Hikihän sille tuli ja heitin sen parin loimen kanssa takaisin tarhaan.

Tänään oli myös hevosten hammaslääkäri, eli ne käytiin kaikki raspaamassa. Kuula oli nätisti käytävällä silmiään pyöritellen ja kielellään leikkien. Pikku herra Roope raspattiin ensimmäisen kerran, joskaan sillä ei ollut piikkejä kuin alhaalla. Kiila oli kovin iso Roopen pikku suuhun ja vähän ponia jännitti, että mitäs nyt on meneillään, kun muijat tunkee jotain värkkejä suun täyteen. Kerran pari se veti taaksepäin, niin paljon, kuin narut antoivat myöten, mutta mitään paniikkikohtausta se ei saanut. Tuumasi sitten vain, että taitaa olla parempi, kun on vain ja oli todella hienosti loppuajan. Roope saikin jatkaa hammashuollon jälkeen talvipäivää Valpurin kanssa tarhassa, se kävi lenkillä eilen, joten miettiköön kokemustaan rauhassa.

Valpuri tullaankin ruunaamaan keskiviikkona. Toivottavasti se kertoo kokemuksistaan myös Roopelle, ettei pikkuherran tarvitse päätyä samaan käsittelyyn tottelemattomuuden vuoksi... ;)